Musiikki - mitä se täällä tekee?

Musiikki ei ole koskaan ollut yhtä merkityksetöntä kuin nykyään.

En puhu siitä, että musiikki olisi muuttunut jotenkin huonommaksi musiikkina. Sitä kuunnellaan enemmän kuin koskaan - tai ainakin se soi enemmän kuin koskaan - eikä sitä ole koskaan ollut yhtä paljon yhtä helposti saatavilla.

Puhun musiikin yhteiskunnallisesta merkityksestä: sitä ei enää ole.

Musiikki on perustavalla tavalla osa ihmisyyttä. Se on eliksiiriä, liimaa ja dynamiittia, joka on pitänyt yhteisöt toiminnassa, siirtänyt kulttuuria ja tuottanut kehitystä niin kauan kuin ihmisiä on ollut. Vaan ei pidä, siirrä ja tuota enää.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa musiikin asemaa, mahdollisuuksia ja tehtävää yhteiskunnassa. Teesini on, että tarvitsemme musiikkia enemmän kuin vain niin kutsuttua hyvinvointia tuottavana välineenä.

Mitä musiikki yhä on

Musiikkia ei voi erottaa ihmisestä rautakangellakaan; olemme lajina kehittyneet musisoiden. Henkilökohtaisella tasolla musiikki on ihmisille vähintään yhtä tärkeää kuin ennenkin: henkireikänä, seurana, lohduttajana, koossapitäjänä, virkistäjänä, draiverina, jne. Mutta se ei ole tämän kirjoituksen aihe.

Suuri osa viihde-, ajanviete- ja mediakulttuurista pyörii musiikin ympärillä tuottaen mm. sitä kuuluisaa hyvinvointia. Sekin on tärkeää. Mutta eroaako musiikki siinä suhteessa esimerkiksi liikunnasta ja urheilusta tai mobiilipeleistä? Yhteinen musiikkimaku kokoaa ihmiset yhteen juhlistamaan yhteisyyttään; musiikki yhä yhteisöllistää. Hienoa! Sitten kaikki palaavat koteihinsa tai sulkevat puhelimensa.

Toki musiikilla on myös kansantaloudellista arvoa ja merkitystä vientituotteena ja Suomi-kuvan rakentajana. Kuten Koneen hisseillä ja Räikkösen Kimillä.

Taidemusiikin taloineen väitetään tuottavan ja säteilevän ympärilleen jotain korkeampaa. Ehkäpä, mutta mitä hyvänsä se säteily onkin, sen yhteiskunnallinen efekti muistuttaa kovasti nollaa.

Jos ihmiset musiikin sijaan suuntaisivat muihin kulttuuri- ja ajanvietetapahtumiin, muuttuisiko oikeastaan mikään?

Musiikki sivustakatsojana

Musiikin puuttuva yhteiskunnallinen merkitys on sivustakatsojuutta. Musiikki kylläkin tuottaa hyvinvointia, viihdettä, rahaa, mainetta ja sen sellaista, mutta siihen, miten yhteiskunta toimii ja mihin suuntaan kehittyy, musiikilla ei ole osaa eikä arpaa. Sivustakatsojalla on oikeus kommentoida ja kritisoida, mutta nekin vaikutuspyrkimykset liittyvät usein huoleen omista tukirahoista ja asemasta (musiikkialan sisällä on toki monenlaisia ryhmiä; tässä kirjoituksessa en erottele niitä).

Moni lukija voi oudoksua ajatusta, että musiikin pitäisi, tai että se edes voisi, olla jotenkin toiminnallinen osa yhteiskuntaa ja vaikuttaa sellaisena yhteiskunnan kehitykseen. Myönnän, ettei väitteen perustelu ole helppoa. Siksi yritänkin ensin selittää sen, miksei perustelu ole helppoa.

A heavy duty smoke machine feeding smoke into a blower to generate fog effects for open air location filming (Wikipedia).

Hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu opeilla, joiden mukaan se ohjauskoneisto, jolla yhteiskuntaa pyöritetään ja se, millaisia ihmiset ovat ja mitä puuhastelevat, ovat kaksi erillistä asiaa. Ihminen ei ole mahtunut yhteiskuntapolitiikan teorioihin.

Se, mitä ihmiset puuhastelevat, on siis vain politiikan kohde. Itsessään puuhastelun ei ajatella tuottavan kehitystä tai muutosta yhteiskuntaan eikä oikeastaan edes ylläpitävän sitä: kansalainen on käyttövoimaa. Keinoja vaikuttaa ovat äänestäminen ja keskustelu siitä, miten ohjauskoneistoa tulisi kehittää.

Vähitellen sellainen kahden lokeron politiikka, jota voisi jakomieliseksikin nimittää, muuttui kieleksi, jota olemme tottuneet kuulemaan ja puhumaan – ja siten jonka kautta ajattelemaan.

Hyvinvointivaltio toimii siis näin: Kun jonkinlainen puuhastelu lokerossa kaksi todetaan hyvinvoinnille haitalliseksi, sitä pyritään rajoittamaan esimerkiksi hintaa ja saatavuutta säätelemällä. Vastaavasti kun jonkinlainen puuhastelu todetaan hyvinvoinnille hyväksi, siitä halutaan tehdä työkalu hyvinvoinnin tuottamiseksi. Jos kumpaakaan ei voida osoittaa, puuhan tulevaisuus jätetään oman onnensa nojaan.

Jos siis vaikkapa uusi tutkimus sanoo, että yhteislaulu pidentää elinikää, että musiikilla voi virkistää vanhuksia tai auttaa aivohalvautuneita puhumaan, toimittajat ovat kärppänä paikalla: se kaikki sopii lehden hyvinvointikieleen mainiosti - siis heti ymmärrettävää, jutulle on valmis sapluuna, copy-paste soimaan! Seuraavina päivinä poliitikot ja kommentaattorit toivovat lisää musiikkia hyvinvointia tuottamaan, musiikin tukiaisia nauttivat eturyhmät muistavat muistuttaa itsestään ja kaikki tykkäävät toisistaan. Kaikki miettivät, miten musiikki voitaisiin valjastaa tuottamaan lisää hyvinvointia, ja jossain joku virkamies aloittaa selvityksen valmistelun. Musiikki on tärkeää, välineenä.

Entä sitten se kuuluisa kolmas sektori? Se ymmärretään Suomessa ennen kaikkea valtion työkaluksi, jonka kautta valtio "fiksuna" delegoi hyvinvoinnin tuottamista kansalaispuuhastelijoille. Valtio määrittelee järjestökentälle tehtäviä, ohjaa sitä tukirahoin ja säätelee sen toimintarajoja. Puhutaan kolmannen sektorin tehtävästä "täydentää" julkisia palveluja ja tilkitä sen reikiä. Kansalaistoiminta - myös musiikinopetus - jakautuu kylmästi kahtia siihen, joka saa tukea, ja siihen, joka ei saa. Tuet eivät ole aivan vähäisiä - eikä toiselta puolen verotus, jonka vuoksi tuet ovat niin tarpeellisia. Siitä, mitä lasten kannattaa harrastaa, päättää valtio (kuntineen).

Todellisesti sektoreita Suomessa on siis vain kaksi: valtio ja yksityinen. Niitä pidetään usein toistensa vastavoimina ja niiden intressejä toisilleen vastakkaisina. Jakomielinen hyvinvointimalli, jonka mukaan yhteiskunnan toiminta ja kansalaisuus ovat kaksi eri asiaa, kuitenkin sopii mainiosti myös nk. markkinavoimille. Jaon mukaan valtio huolehtii siitä, mikä valtiolle kuuluu, ja jättää lopun markkinoiden hoitoon. Ja eivätkö ne osaakin sitä hoitaa!

Hyvinvointivaltion "Molotov-Ribbentrop", joka jakaa kansalaisuuden valtion huomaan ja markkinoiden hoitoon.

Jaon mukaisesti musiikillekin määrittyy yhteiskunnassa vain kaksi roolia; toisaalta välineenä, jolla tuotetaan hyvinvointia, ja toisaalta tuotteena, jolla tehdään bisnestä. En taaskaan puhu siitä, että musiikki olisi muuttunut jotenkin huonommaksi musiikkina. Kummassakaan roolissa ei sinäänsä ole vikaa. Vika on siinä, että emme enää edes osaa ajatella musiikille muita rooleja.

Mikä on muuttunut

Ennen oli levyt ja kasetit, jotka kului,
musiikki oli ikuista, hiio-hoi!
Nyt musiikki on se, jota kulutetaan,
bitit jäävät vaan, hiio-hoi,
hiio-hoi.

(Helismaata mukaillen)

Mikä on muuttunut? Se ainakin, ja vieläpä monta kertaa viimeisten vuosisatojen aikana, miten käytämme musiikkia. Ensin kansa kastettiin, opetettiin veisaamaan ja eroon alkukantaisuuksistaan. Viime vuosisataan asti kaikki musiikki oli elävää: jos halusi kuulla jotain, jonkun piti soittaa tai laulaa. Sitten tulivat radio ja savikiekot, vinyyli, ja niiden myötä mm. tapa kuunnella musiikkia taustalla. C-kasetin myötä oman mielimusiikin kuuntelu tuli helpommaksi ja se saatettiin ottaa mukaan myös matkalle. Radiokanavia tuli lisää, videot. Viimeisen 10 vuoden aikana olemme sitten saaneet kaiken kaikkialle aivan oman valintamme ja kulloistenkin halujemme mukaan.

Äänentoistotekniikan ja instrumenttien kehittyminen johtivat 1900-luvulla myös aivan uudenlaisten musiikinlajien syntyyn ja kehittymiseen. Miten paljon se kaikki onkaan muuttanut - musiikkiteknologia - elämäämme ja yhteiskuntaa!

Milloin se tarina pääsee koulun historianopetukseen?

Kärki-Helismaa

Musiikkia käytetään ainakin tuhannella eri tavalla. Silti edelleen paras tapa jaotella niitä on jakaa ne kahtia musiikin kuunteluun ja musiikin tekemiseen (itse soittamiseen ja itse laulamiseen). Jako paljastaa selvästi viime vuosikymmenten trendin: kuuntelu lisääntyy, soittaminen ja laulaminen vähenevät.

Todettakoon vielä, ettei jako tuottamiseen ja kuunteluun voi olla aivan tarkkarajainen mm. siksi, että meillä ihmisinä on erikoinen kyky samaistua toisiimme. Eläytyminen esiintyjän "suoritukseen" (katsomalla) tai osallistuminen musiikkiin tanssimalla voi tuoda kokemuksen lähemmäs sitä, mitä soittaja kokee soittaessaan ja laulaja laulaessaan. Ehkä juuri sitä monet hakevatkin erityisesti konserteista (soittotaitoisetkin, ja ehkä varsinkin).

Musikointi - mitä tapahtui?

Melkein anarkistisinta, mitä ihminen voi nykymaailmassa tehdä, on harrastaa soittamista ja laulamista (yhdessä: musikoimista). Esimerkiksi akustisen pianon äärellä voi viettää viritysten välillä satoja tunteja ilman nettiyhteyttä ja minkäänlaisia mainoksia näkemättä. Varsinkin musikointi yhdessä tuottaa monenlaista iloa lähes ilman minkäänlaista materiaa ja vieläpä sellaisten innovaatioiden varassa, jotka on tehty jo edellisillä vuosisadoilla tai ovat peräti luonnon luomia (laulaminen). Musikointia harrastava ihminen kaipaa vähemmän lohtua, lääkettä, ajanvietettä, höttöunelmia ja keinotekoista kohotusta itsetunnolleen, joita suurin osa nykyisistä kuluttajamarkkinoista on erikoistunut tuottamaan.

Rakkauden retriitti opettaa ihmisiä väärään talouskäyttäytymiseen
(http://www.desi.com.au/thats-life/love-is-the-only-prayer/)

Mutta eipä musikointia paljon mainostetakaan! Että kansa innostuisi soittamisesta ja laulamisesta, olisi luultavasti pahinta, mitä Suomen taloudelle voisi tällä hetkellä tapahtua. Se ei ole sen enempää valtion kuin markkinoidenkaan intressien mukaista - joitain pikkiriikkisiä sektoreita lukuunottamatta.

Irlantilaisittain ollaan rennommin
(http://www.djfurby.ie/services.html)

Onneksi suunta onkin ollut viime vuosikymmenet aivan päinvastainen: Missä enää vietetään aikaa soittaen ja laulaen? Suuri osa lapsista yhä jossain vaiheessa käy soittotunneilla, mutta vain pieni murto-osa heistäkin oppii koskaan jollain lailla soittamaan. 

Soittotaidolla ei nähdä enää statusarvoakaan - mutta meidänpä lapsi pelaa nettipelejä ja sillä on kavereita ympäri maailmaa! Niinpä soittoharrastusta myydään ajan hengen mukaisesti mainostamalla soittamisen parantavan koulumenestystä, lisäävän luovuutta ja paksuntavan osaa nimeltä aivokurkiainen lapsen pään sisällä. Markkinatilanne muiden ajanvietteiden joukossa - varsinkaan niiden ruudullisten - ei ole helppo.

Miten musikointi katosi

Nykytilanteeseen, jossa kukaan ei arjessa enää soita tai laula julkisesti, on tultu vähitellen ja vaiheittain. Kaukana esihistoriallisina aikoina musiikki oli se alusta, jonka kautta suuri osa kaikesta merkityksestä siirtyi ja aktiviteetista tapahtui. Kuten me käytämme tietotekniikkaa, muinaiset yhteisöt käyttivät musiikkia. Laulu, soitto ja tanssi olivat kaikkialla. Ilman niitä ihmiset olisivat luultavasti joutuneet yhtä pulaan kuin me joutuisimme jo ilman nettiä (suhteellisesti).

Se, miksi ja miten yhteinen musikointi vähitellen muutti muotoaan ja väistyi, olisi pitkä tarina: On parempi tallentaa tietoa kirjoittamalla kuin runolauluin. Itsetehty menetti hohtonsa kaukaa tulevan rinnalla, vanhat teemat ja perinteet väistyivät sen tieltä, mitä pidettiin sivistyneenä ja edistyksellisenä. Yhteisöt muuttuivat. Viihde monipuolistui. Musiikkia alkoi saada nappia painamalla. Musikointia kampesivat sivuun mm. teknokratia, järkeisusko, relativistinen ajattelu (kaikki on samanarvoista), katsojakulttuuri ja kuluttajakansalaisuus. Lopulta ajanviettotapojen mullistuminen viime vuosikymmeninä – lue: pelit ja some – vei kehityksen loogiseen päätepisteeseensä, soiton ja laulun katoamiseen.

Tänään jäljellä entisestä maailmasta on vain laskuveden jättämiä lammikoita: kevätjuhlien Jo joutui armas aika; syntymäpäivien onnittelulaulu; itsenäisyyspäivän ja urheilujuhlien Maamme; Joulun Tip-tap ja hautajaisten virsi. Hiljaisia välähdyksiä ajasta, jolloin laulettiin paljon enemmän.

Yhteislauluahan ei ole tarkoitettu sellaiseksi vaivaannuttavaksi anomaliaksi, jollaisena se nykyään ilmenee: selvästi vääränlaista väärässä paikassa. Akustisten pianojen arveltiin aikanaan väistyvän digitaalipianojen tieltä, vaan miten kävi: ne vain katosivat. Monestiko, missä kuulee digipianon säestävän yhteislaulua?

Musikoinnin voima

Soittaminen ja laulaminen tuottavat hyvinvointia ja kenties oppimista ja menestystäkin. Tämän kirjoituksen teesi on, että niitä tarvitaan johonkin vieläkin tärkeämpään: pyörittämään ja kehittämään yhteiskuntaa ja todellisen kansalaisyhteiskunnan ytimeen. Tarkastelen seuraavien kolmen otsikon alla sitä, mihin soittamisen ja laulamisen yhteiskunnallinen voima perustuu.

Homo musicalis

Kiistatonta on, että meillä on sekä vahva halu laulaa ja soittaa että taipumus oppia niitä kumpaakin (ihmislajina yksilöllisine eroinemme). Humaltuminen varsinkin paljastaa sellaiset halut, jollei taipumuksia niinkään.

Pieni prosentti väestöstä yhä harrastaa soittamista ja laulamista ajanvietteenään. Lisäksi jotkut ovat löytäneet seurakunnan tai jääkiekon fanikatsomon paikaksi, jossa saa, ei ainoastaan laulaa ja kokea yhteisyyttä, vaan samalla kokea vaikuttavansa johonkin laulunsa kautta. Myös ainakin raskaan musiikin konsertit ovat usein myös osallistumista - eivät ainoastaan istumista ja katsomista - varten.

Voi unohtua, että musikoinnin kautta aika usein, konkreettisesti tai vertauskuvallisesti, halutaan saada jotain aikaan. Love me! Mitä itsellesi tärkeämmän asian puolesta laulat (huudat), soitat (hakkaat) tai tanssit (hypit), sitä paremmalta se tuntuu. Musiikki kaivaa esiin sen, mitä kaipaamme, ja tahtomme toimia asian eteen - on kuin musiikki olisi tehty sellaista varten.

Ja varmaan onkin. Pelkkä puhdistautuminen (katharsis) ei aina kuvaa musiikkiin eläytymisen jälkeistä tilaa. Jotkut laulut on tehty lietsomaan ihmisiä muuttamaan (miten pieneltä osalta tahansa) maailmaa tai ainakin itseään. Yksi luettelo sellaisista kappaleista löytyy seuraavasta linkistä:

http://www.sojust.net/songs.html


Jos joku ajattelee, että musiikilla lietsotaan vain vasemmistolle rakkaita asioita, historioitsija Niall Ferguson todistaa tässä New York Timesin kirjoituksessaan toista.

What made me and my friends leap around like lunatics to those words, snarled by the pallid degenerate Johnny Rotten, was an intense frustration. We didn’t for a moment think the queen was a fascist or inhuman. We were just utterly and completely fed up with post-war, post-Empire, post-Beatles Britain.

Taipumuksemme musikoida, laulaa suumme puhtaaksi ja muuttaa asioiden kulkua niiden kautta eivät tietenkään kerro suoraan siitä, että niille taipumuksille olisi nykymaailmassa enää käyttöä ja tarvetta, tai varsinkaan nyky-Suomessa. Jos ei ole, voimme jättää ne muiden halujemme joukkoon, sinne missä pelit, leikit ja urheilukin ovat omissa virtuaalimaailmoissaan. Sellaisiin musiikki- ja opperataloihin.

http://www.bobdylan.com/us/songs/chimes-freedom

Musikoinnin potentiaali

Pelkkä suihkussa laulaminen ei pyöritä yhteiskuntaa tai muuta historiaa. Kokoan seuraavaan listaan mekanismeja, joihin musiikin yhteiskunnallinen voima perustuu:

• Musiikki voi koota ihmiset yhteen (paikalle henkilökohtaisesti)
• Musiikki voi tuottaa yhteisyyden kokemusta ("olemme täällä yhdessä, samanlaisia" -kokemus)
• Musiikki voi vähentää minäkeskeisyyttä ja itsekkyyttä
• Musiikki voi luoda yhteisyyttä yli etäisyyksien, erilaisuuden, sukupolvien ja aikojen
• Musiikki voi vahvistaa ihmisten keskinäistä solidaarisuutta
• Musiikki voi yhdistää arvoja
• Musiikki voi voimistaa ja syventää tekstin välittymistä kuulijalle (verrattuna lukemiseen tai puheen kuuntelemiseen)
• Musiikki voi toimia tiedonvälityksen alustana (laulu voi kertoa epäkohdista, toimintatavoista, tavoitteista, jne)
• Musiikki on tehokas tapa levittää tekstiä (musiikista pidetään enemmän kuin asialukemisesta)
• Musiikin kautta voidaan määritellä asioiden tärkeyttä, totuutta ja arvostusta
• Musiikilla voi siirtää tunnetiloja ja tunneliikkeitä  (ja määritellä tekstin kautta se, millaisiin asioihin ne liittyvät)
• Musiikki on säilö, johon on tallennettu ihmisyyden peruskokemuksia ja jonka kautta niihin voi palata milloin tahansa
• Musiikki voi kantaa historiaa kokemustasolla (miltä tuntui elää silloin, olla silloin siellä) 
• Musiikki voi toimia (aatteen, yhteisön, yms) tunnuksena, embleeminä, "maskottina"
• Musiikin esittäjä voidaan ottaa esikuvaksi, edustajaksi, auktoriteetiksi, johtajaksi, puolijumalaksi
• Musiikki voi rohkaista toimimaan, auttaa keskittymään, tuottaa energiaa, valaa uskoa, kannustaa jaksamaan, jne.
• Jne...

Mustaa ruutia siis - joskaan ei kovin kuivaa. Jos osa ihmisistä kokee polttavaa tarvetta päästä vaikuttamaan laulamalla, se että he suuntaavat kulkunsa seurakuntiin, jääkiekkokatsomoihin ja megaviihdetähtien konsertteihin, sopii vallanpitäjille varmaan usein mainiosti.


Historiallisesti musiikki on ollut mustaa ruutia. Moni sotilas on marssinut (tai marssitettu) kuolemaansa laulamalla. Ranska voisi olla erilainen ilman Marseljeesia ja Suomi ilman Maamme-laulua, Finlandiaa ja maakuntalauluja. Työn orjat sorron yöstä eivät onneksi lopulta marssineet maailman ympäri, mutta ilman kappaletta matka olisi voinut jäädä lyhyemmäksi. Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikettä 1960-luvulla - tai 1960-lukua ylipäätään - on vaikea kuvitella ilman musiikkia.

Musikointi ja sananvapaus

Musikointi ei tietenkään ole ”vallankumouksellista” sen enempää kuin kirjoittaminenkaan. Sananvapaus ei ole olemassa siksi, että kansalaiset voisivat kaataa vallan, vaan jotta yhteiskunta ylipäätään pysyisi kunnossa ja voisi kehittyä. Niin musikointikin.

Tarkastelkaamme rinnastusta hieman lisää:

-Kaksi sananvapauden ehtoa ovat olleet painovapaus ja yleinen lukutaito. Vasta niiden täyttyessä sana on vapaa leviämään ja keskustelu, mielipiteen ilmaiseminen ja todellinen demokratia mahdollisia. Musikoinnin suhde sananvapauteen on samanlainen: yhdessä laulamista ja soittamista tarvitaan, jotta ihmiset voisivat todella kuulla toisiaan ja sanat saada voimaa ja synnyttää liikettä.

-Mediakentän hajaantuminen on asettanut sananvapaudelle uudenlaisen haasteen - niin on musiikkimakujenkin hajaantuminen: mikä enää kokoaa ihmisiä yhteen; miten mikään enää voi jättää jälkeään virtaan? Venhettä vie.

-Suomi on kieli - niin on musiikkikin! Montako kertaa se on mahdettu sanoa? Se on totta. Miten kömpelö verbaali-kieli riittäisi yksinään? Pelkin sanoinko saamme ilmaistua kaiken tarpeellisen, kohdattua toisemme ja keskusteltua kaikesta yhteisestä meitä liikuttavasta?

-Lukutaidon heikkenemisestä on syytä olla huolissaan - mutta niin pitäisi olla huolissaan myös soittotaidon ja yhdessä laulamisen katoamisesta. Paljonko se on pois kansalaisyhteiskunnasta, jos ihmiset eivät enää soita ja laula keskenään – tai paljonko olisi lisää, jos se olisi tavallisempaa?

-Mistä se musiikki tulee ja minne se vie, jota kuunnellaan ainoastaan kuluttajina? Entä jos kyse olisi siitä, että emme osaisi kirjoittaa emmekä puhua, lukea ja kuunnella vain?


Tila kansalaisuudelle ei lankea valtiolta ja markkinoilta itsestään, vaan se on otettava ja sitä on puolustettava. Samat argumentit, joilla puolustetaan sananvapautta, käyvät pitkälle myös itse-laulamisen ja itse-soittamisen perusteluiksi. Tahdon ja toiminnan on noustava ihmisistä. Kansan, joka ei laula eikä soita, on vaikeampi saada selkoa itsestään, sanoa mitään, tehdä mitään ja liikkua minnekään.

Järkeisuskosta

(Selvennykseksi: en viittaa tässä millään tavalla jumaluskoihin)

Ylempänä nimesin järkeisuskon yhdeksi niistä asioista, jotka selittävät musikoinnin vähenemistä. Järkeisuskolla tarkoitan ajattelutapaa, jonka mukaan todellisuus rajautuu siihen, mihin oma järkeilykyky juuri ylettyy: jos en keksi syytä, miksi ihmisten pitäisi laulaa yhdessä, syytä laulaa yhdessä ei sitten varmaan olekaan.

Järkeisuskovainen hyväksyy todellisuudeksi vain sen, minkä pystyy järkeilemään

1900-luvulla alettiin ajatella, että koko yhteiskunta ja valtio kaikenlaisine toimintoineen pystytään määrittelemään - ja osataankin jo melkein määritellä - järjellä, "tieteellisesti". Ihminen itsessään on hieman monimutkaisempi ja irrationaalisempi, mutta ihmisestähän ei tarvinnutkaan välittää (vain toimenpiteiden kohteena).

Oma joukkonsa on se psykologeista ja psykiatreista koostuva porukka, joka uskoi osaavansa määritellä jo ihmisenkin.

Niinpä yhteiskuntaa, koulut ja lasten kasvatus mukaan lukien, alettiin ohjata yhä enemmän järkeisuskon kautta. Mm. soittamiselle ja laulamiselle se tarkoitti vaikeita aikoja.

Järkevän selityksen puutteessa monien turhiksi järkeiltyjen asioiden annettiin mennä. Jos järki asettui traditiota vastaan, traditiolle annettiin kyytiä. Se, että jokin asia on vanhaa perua ja perinnettä, ei ole ollut argumetti säilyttämisen vaan hävittämisen puolesta. Uusi on määritelmällisesti vanhaa parempi – vaikkei tilalle tyhjää parempaa keksittäisikään.

Jokaisen sukupolven velvollisuus on toki edistää asioita parhaan käsityksensä mukaan eikä jäädä konservoimaan seisovaa vettä. Pesuveden mukana ja imuriin menee väkisin välillä jotain, mitä jälkeenpäin on kaivettava takaisin.

Historiaa vasten on ymmärrettävissä, että osa musiikkikentästä linnoittautui tiiviisti varjelemaan asemiaan. Paljon hyvää on onnistuttu säästämään. Erityisesti peruskoulujen musiikkiluokkajärjestelmän säilymistä voi pitää melkein ihmeenä (takana on varmasti hurja määrä ponnisteluja). Mutta samalla musiikkikenttä ei ole uskaltanut uudistua eikä ottaa roolia yhteiskunnallisissa asioissa. Hiljaa poterossa kyykkimällä on säilytty hengissä. Eikö olisi jo aika tulla ulos?

Yhdessä laulamista pidettiin joskus oleellisena osana kasvatusta ja koulunkäyntiä. Ajateltiin, että opettajien on hyvä osata soittaa ja laulaa. Ei vain osattu selittää "järkevästi" miksi.

Nyt olemme tilanteessa, jossa lapsia on raahattava erityisiin muskareihin, jotta he pääsisivät laululeikkien pariin ja laulamaan soiton säestyksellä. Koululaiset eivät pääse laulamaan yhdessä missään, jolleivät hakeudu musiikkiluokalle (yleistän taas; koko tekstini on rankasti yleistävää - eikö kirjoitus jo muutenkin ole riittävän pitkä ja perusteellinen?).

Jos pitää järkiperäisesti selittää musiikin hyödyllisyyttä henkilökohtaisen kasvamisen kannalta (lapsen kuin aikuisen), niin tässä yksi näkökulma:

Musiikin avulla voi esimerkiksi löytää, kohdata ja turvallisesti tutustua sellaisiin tunteisiin, joille arkioloissa ei ole paikkaa. Se ei ole ”musiikkiterapiaa” vaan aivan tavallista yhdessä olemista laulaen ja soittaen. Tavallista inhimillisyyttä useimmissa sävyissä löytyy esimerkiksi toivelaulukirjoista. Löytöretkeilylle tunteiden kirjoon pitäisi olla tilaisuuksia ja kannustimia. Yhdessä laulaminen, soittaminen ja vaikka tanssiminenkin antavat mahdollisuuden tutustua muihin ja oppia samalla omasta itsestäänkin.

En sano, että musiikki olisi ainut ja jokaiselle paras väline sellaiseen, mutta se on paras yleisesti ja yhteisesti. Ihminen, joka kykenee liikkumaan vaivatta laajalla tunteiden skaalalla ja tuntee olonsa turvalliseksi siellä kulkiessaan, on valmiimpi myös kohtaamaan erilaisia ihmisiä ja selviämään eri elämäntilanteissa. Yhdessä musikoiminen opettaa ihmisiä olemaan aitoja ja oikeita, tekee ihmisistä vahvempia ja parempia yhteisöeläjiä.

Kun ihminen miljoonan vuoden jälkeen yhtäkkiä lopettaa laulamisen, mitä siitä seuraa?

Siitä seuraa, että yliopistokoulutetut psykologit ryhtyvät opettamaan yliopistokoulutetuille opettajille vuorovaikutustaitoharjoituksia ja sitä, miten lapsia opetetaan nimeämään tunteitaan ja analysoimaan itseään. Siitä seuraa tunnekarttojen, empatiaharjoitusten ja kaikenlaisen muun terapiamateriaalin tunkeutuminen päiväkoteihin, kouluihin ja vanhemmille. Siitä seuraa, että poliitikot kutsuvat ja toimittajat nostavat psykiatriaan erikoistuneet lääkärit kertomaan, miten seuraava sukupolvi kasvatetaan. Siitä seuraa, että vanhemmat kokevat itsensä yhä osaamattomammiksi opettajien ja ammattikasvattajien rinnalla, jotka aina joka välissä muistavat korostaa korkeaa ja korvaamatonta erikoisosaamistaan.

Vaikka eivät osaa edes laulaa ja soittaa lasten kanssa! (Taaskaan en sano, että jokaisen pitäisi.)

Mitä pitäisi tehdä

Muutoksen esteenä on aina kolmenlaisia ihmisiä. Ensin niitä, joiden mielestä asiat etenevät mainiosti niihin puuttumattakin. Heidän sloganeitaan ovat mm. se on nykyaikaa, se juna meni jo, ja jo muinaiset kreikkalaiset. Toiseksi niitä, joiden mielestä kehityksen huippu oli melkein juuri äsken - hyvinvointivaltio on säilytettävä! Ja kolmanneksi muutoksen esteenä ovat ne, jotka ajattelevat asioiden tapahtuvan annettuina tai jotka muuten haluavat keskittyä huolehtimaan vain omasta navastaan.

Muutos edellyttää uskoa muutoksen mahdollisuuteen. Saattaa myös olla, että analyysit nykytilanteesta ja niiden mukaan lääkkeistäkin eroavat toisistaan. Ne eroavat aina. Kuten avioliitossakin, kyse ei ole erilaisuudesta vaan yhteistyökyvystä.

Paluuta runolaulujen aikaan ei tietenkään ole, mutta ei tulevaisuuskaan ole vain jokin tietty ennalta määrätty uusi nykyaika. Koska kyse on musiikista, niin ehkäpä on erityisesti musiikkialan ammattilaisten velvollisuus 1) miettiä, mitkä ovat musiikin mahdollisuudet ja musiikin tehtävä yhteiskunnassa, 2) luoda visioita ja 3) ryhtyä toimimaan niiden eteen. Tai sitten on jäätävä poteroihin ja siilipuolustukseen tai keräilemään rojalteja - missä kukin onkin.

Yksityisesti käsityksiä musiikin mahdollisuuksista ja visioita ja muutoshalua musiikkialan ammattilaisilla varmasti on. Ei vain riitä, että kukin toteuttaa niitä itsekseen omissa lokeroissaan.

Nykyaikaa on se, mitä nykyajasta tehdään. Ihminen on juuriaan myöten musikaalinen olento, ja yhdessä laulaminen ja soittaminen ja niiden mukana vaikka tanssiminenkin voivat olla 2000-luvulla aivan yhtä paljon nykyaikaa kuin ne olivat 1000 ja 10000 vuotta sitten.

Vastauksena otsikon kysymykseen: en oikein tiedä. Mutta ei niilläkään, jotka kauan sitten aloittivat hyvinvointivaltion sokkelityöt, voinut olla käsitystä siitä, millaiseen taloprojektiin olivat oikein ryhtyneet. Ehkä pitää vain tehdä oikeansuuntaisia asioita.

Siitä, mitä itse harrastajana olen tekemässä, voit lukea täältä: 

http://www.higo.fi/korvakuulolta/



Arvostan palautetta ja kommentteja, kiitos!